Abrahamin ironia, allegoria ja kirjallisuuden alkuperä : Kierkegaardin Pelko ja vavistus, Derridan Donner la mort

Irony implies the individual’s incommensurabi­lity with reality,” writes Kierkegaard, while some twenty-odd pages earlier he has stated that the love of God ”is incommensurable with the whole of reality.” To point out such a parallel between incommensurabilities is, I hope, not just an ”infernal or diabolical” way of reading Fear and Trembling, since the irony of Abraham is indeed bound with a double bind: the world and its ethical demands on the one hand, and on the other, God’s love demanding a leap of faith, a leap beyond ethics. Literature has its origin in this breath-taking situation, an experience of infinite responsibility manifested in a form of irresponsibility.Peer reviewe

"Undecidably Equivocal" : On "Todtnauberg" and Forgiveness

Peer reviewe

"Schreiben als Form des Gebets": An Impossible Form of Apostrophe? : "P. S" on a fragment by Kafka as adopted by Celan

Peer reviewe

Arvostelut

Pajari Räsänen Puoliksikuljetuilla pitkospoluilla: kohti impivaaralaista kirjallisuudenfilosofiaa Antti Salminen, Jukka Mikkonen ja Joose Järvenkylä: Kirjallisuus ja filosofia: rinnakkaisuuksia, risteyksiä, ristiriitoja

Counter-figures : An Essay on Antimetaphoric Resistance : Paul Celan's Poetry and Poetics at the Limits of Figurality

Titled "An Essay on Antimetaphoric Resistance", the dissertation investigates what is here being called "Counter-figures": a term which has in this context a certain variety of applications. Any other-than-image or other-than-figure, anything that cannot be exhausted by figuration (and that is, more or less, anything at all, except perhaps the reproducible images and figures themselves) can be considered "counter-figurative" with regard to the formation of images and figures, ideas and schemas, "any graven image, or any likeness of any thing". Singularity and radical alterity, as well as temporality and its peculiar mode of uniqueness are key issues here, and an ethical dimension is implied by, or intertwined with, the aesthetic. In terms borrowed from Paul Celan's "Meridian" speech, poetry may "allow the most idiosyncratic quality of the Other, its time, to participate in the dialogue". This connection between singularity, alterity and temporality is one of the reasons why Celan so strongly objects to the application of the traditional concept of metaphor to poetry. As Celan says, "carrying over [übertragen]" by metaphor may imply an unwillingness to "bear with [mittragen]" and to "endure [ertragen]" the poem. The thesis is divided into two main parts. The first consists of five distinct prolegomena which all address the mentioned variety of applications of the term "counter-figures", and especially the rejection or critique of either metaphor (by Aristotle, for instance) or the concept of metaphor (defined by Aristotle, and sometimes deemed "anti-poetic" by both theorists and poets). Even if we restrict ourselves to the traditional rhetorico-poetical terms, we may see how, for instance, metonymy can be a counter-figure for metaphor, allegory for symbol, and irony for any single trope or for any piece of discourse at all. The limits of figurality may indeed be located at these points of intersection between different types of tropes or figures, and even between figures or tropes and the "non-figurative trope" or "pseudo-figure" called catachresis. The second part, following on from the open-ended prolegomena, concentrates on Paul Celan's poetry and poetics. According to Celan, true poetry is "essentially anti-metaphoric". I argue that inasmuch as we are willing to pay attention to the "will" of the poetic images themselves (the tropes and metaphors in a poem) to be "carried ad absurdum", as Celan invites us to do, we may find alternative ways of reading poetry and approaching its "secret of the encounter", precisely when the traditional rhetorical instruments, and especially the notion of metaphor, become inapplicable or suspicious — and even where they still seem to impose themselves.Tutkielmassani selvitän aluksi tiettyjä paradokseja jotka ovat liittyneet metaforan käsitteeseen aina Aristoteleen antamasta määritelmästä lähtien ja keskityn lopulta runoilija Paul Celanin antimetaforiseen runouteen ja runouskäsitykseen. Aristoteleesta lähtien metafora on nähty joko nimeämisenä vieraalla nimellä tai poikkeavana predikaationa ja se on modernissa teoriassa sinänsä osuvasti rinnastettu vitsiin (T. Cohen): vitsin kuten metaforankin tajuaminen edellyttää että puhuja ja kuulija jakavat tiettyjä kieliyhteisöönsä kuuluvia ennakko-oletuksia, eikä vitsiä sen enempää kuin metaforaakaan voi yleensä selittää toisin sanoin : sanojen tavanomaisen merkityksen rinnalla ei ole mitään metaforista merkitystä (D. Davidson). Mutta vitsin ja metaforan yhtäläisyydestä voikin avautua näkökulma siihen, miten runollinen kieli itse asiassa eroaa niin vitsistä kuin metaforastakin. Siinä missä vitsin (tai metaforan) teho perustuu tietylle sanattomalle yksimielisyydelle ( kaksimielinen vitsi onkin varsin suhteellinen käsite), runollinen kieli voi olla olennaisesti monimielistä ja säilyttää salaisuutensa myös silloin kun meillä on siihen vahva tulkinnallinen ote. Metaforakysymys on tosiaankin kysymys tulkinnasta. Eräissä merkinnöissään Celan pilkkaa diletanttifilologeja jotka nuuskivat metaforia runoudesta ja joilta sen vuoksi jää kaikki muu, ehkäpä oleellisempi huomaamatta. Metaforakäsitteen avulla tulkitsija tekee vieraasta tuttua ja kurkistaa peiliin sen sijaan että kohtaisi vieraan vieraana. Metaforaan ja sen sukulaiskäsitteisiin liittyy varsinkin kristillisessä perinteessä (esim. Augustinuksella) yleisiä tulkinnallisia periaatteita, joissa lihallinen ja aistimellinen pyritään ylittämään hengellisen ja yliaistillisen hyväksi. Erityisesti tämä näkyy tavassa selittää Vanhan Testamentin tapahtumia ja henkilöitä Uuden Testamentin ennakointina. Tätä typologista ajattelutapaa pidetään usein perustavasti vieraana juutalaiselle tulkintatraditiolle. Toisinaan väitetään, että siinä missä kristillinen hermeneutiikka keskittyy metaforaan, juutalainen midrash puolestaan näkee myös uskonnolliset ilmiöt pikemminkin metonymian rakenteen kaltaisina: henkisen ja lihallisen välillä vallitsee erottamaton liitto (kontiguiteetti, yhteenkuuluvuus). Kyseessä eivät ole vain tietyt lingvistiset yksiköt, sanat tai sanaparit tai edes lauseet, vaan historiallisestikin merkitykselliset ajattelutavat. Tämä erottelu tulkintatapojen välillä, jota ei kuitenkaan sellaisenaan voi palauttaa metaforan ja metonymian retorisiin tai tropologisiin käsitteisiin, onkin eräs keskeinen tekijä silloin kun pyrimme ymmärtämään Paul Celanin paradoksaalista väitettä jonka mukaan runous on olemukseltaan antimetaforista

"Kun koemme jotain, mihin sana yksinäisyys haluaisi viitata"

Kirjallisuusarvostel

Fascinations : Some Thoughts after "From Perception to Fascination, from Representation to Image"

Peer reviewe

Näkemiin

Derridan muistoseminaari -teeman alle kootut artikkelit perustuvat Derridan muistolle Helsingin yliopistossa 18.11.2004 järjestetyssä seminaarissa pidettyihin esitelmiin